Puolustusbudjetin lisääminen on viime vuosina ollut perusteltua. Venäjä pyrkii muuttamaan ja rikkomaan Euroopan turvallisuusjärjestelmää tarvittaessa monitasoisella voimankäytöllä.

Sen sijaan kykymme vastata kovempaan hybridisodankäyntiin – jota koko ajan käydään meitä vastaan esimerkiksi lisääntyvin kyberhyökkäyksin – on arvoitus.

PARISEN VIIKKOA sitten viranomaiset varoittivat omilla verkkosivuillaan ja Helsingin Sanomien mielipidepalstalla julkaistussa yhteiskirjoituksessa kyberturvallisuuden resurssien riittämättömyydestä.

Tällainenhan on hyvin arkista ja tavallista yhteiskunnallista vaikuttamista: toimiala kertoo tärkeydestään ja rahantarpeestaan.

Arkisuus loppuu siinä kohtaan, kun lukee kirjoituksen alta löytyvät nimet ja tittelit.

Rauli Paananen, valtion kyberturvallisuusjohtaja Liikenne- ja viestintäministeriössä. Juha Martelius, Suojelupoliisin päällikkö. Pekka Turunen, kenraalimajuri ja Puolustusvoimien tiedustelupäällikkö. Jarkko Saarimäki, Traficomin pääjohtaja.

Tällaisista asemista ei ole tapana pyydellä yleisönosastolla lisää rahaa.

NYKYISESSÄ HALLITUKSESSA Suomen turvallisuudesta huolehtiminen on jyvitetty karkeasti ottaen siten, että kokoomus huolehtii ulkoisesta turvallisuudesta ulko- ja puolustusministerin salkkujen myötä.

Sisäisestä turvallisuudesta puolestaan vastaa perussuomalaiset hallitsemiensa oikeus-, sisä- sekä liikenne- ja viestintäministeriöiden kautta.

Nämä sisäisen turvallisuuden ministeriöt ovat myös etulinjassa koko ajan käynnissä olevassa hybridisodankäynnissä. Siis siinä, johon hallitusohjelman mukaan “Suomella on valmius vastata”.

Informaatiopuolustuksen kehittäminen on silti meillä laiminlyöty. Valtion suunnitteleman Informaatioturvallisuuden konseptin laatijoista tai aikataulusta ei ole kerrottu mitään.

Syksyllä on kyllä tulossa lakiesitys, jossa kriminalisoidaan suomalaisten tai Suomessa asuvien ihmisten käyttö agentteina vieraiden valtioiden tiedustelupalvelujen vaikuttamisoperaatioissa.

Informaatiovaikuttaminen katsotaan siis kriminalisoinnin arvoiseksi uhaksi, mutta muuten asialle ei tehdä julkisesti mitään.

KYBERPUOLELLAKIN keskeisten turvallisuusviranomaisten johtajat ovat joutuneet lähtemään julkiselle kerjuulle saadakseen riittävästi varoja.

Voisin kuvitella, että tätä ennen he ovat käyttäneet jo jokaisen mahdollisen muun keinon turvata riittävä rahoitus.

Kyberturvallisuuskeskus (KTK) on toki nimellisesti saanut lisärahoitusta, mutta samanaikaisesti liikenne- ja viestintäministeriön alaiseen Traficomiin kohdistetut leikkaukset ovat syöneet sen.

Osa lisärahoituksesta oli vain tekninen budjettisiirto, jossa siellä jo työskennelleitä Huoltovarmuuskeskuksen asiantuntijoita siirrettiin KTK:n leipiin.

Niin sanottu lisärahoitus mahdollisti käytännössä ainoastaan entisenlaisen toiminnan ylläpitämisen, vaikka uhkat ja vaatimukset moninkertaistuvat.

Kyberturvallisuuskeskuksen tehtävät ja sääntelyvelvoitteet lisääntyvät koko ajan. Erityisesti vakavien tapausten, valvontatehtävien ja tukipyyntöjen määrä kasvaa jatkuvasti.

Ilman noin kymmenen miljoonan euron vuosittaista lisärahoitusta hunningolle jäävät paitsi kansallisen kyberturvallisuuden valvominen ja vaaliminen, myös yrityksille suunnatut palvelut.

Samaan aikaan kyberuhkien taso on pysyvästi kohonnut paitsi rikollisuuden, myös kiihtymässä olevan hybridisodankäynnin takia.

KYBER- JA VERKKOTURVALLISUUS ei ole ilmaista, mutta silti se on halpaa verrattuna moniin muihin keskeisiin puolustuksen elementteihin.

Ennen kaikkea se on äärimmäisen edullista verrattuna siihen, kuinka suurta vahinkoa suomalaisille voidaan tietoverkkojen kautta tehdä.

Mitä ikinä konnankoukkuja Venäjä tekeekin, voi olla varma, että niihin liittyvät aina myös informaatio- ja kyberulottuvuudet.

Ne ovat olennaisia sektoreita valtakunnan turvallisuuden takaamisessa: niiden riittävän rahoituksen puute altistaa meidät ihan turhaan Venäjän onnistumisille.